Pieni näyttely havainnosta
Miklos Gaálin Strange Fruits Galleria Heinossa 24.11–16.12.2012

Saara Hacklin


Lapsena rakastin tuijottaa julistetta Lontoon keskustasta. Siinä katsottiin 1800-luvun Lontoota lintuperspektiivistä, tarkkaan ottaen kuumailmapallosta, kuten kuvan alle kirjoitettu teksti selvitti. Grafiikan vedoksesta tehdystä julisteesta saattoi erottaa tuttuja maamerkkejä, kuten Westminster Abbeyn ja mutkittelevan Thames-joen. Kuvan laitamilla yksityiskohdat painuvat horisonttiin. Kuvan viehätykseen liittyi myös ajatus kuumailmapallolla lentämisestä. Aitouden vaikutelmaa korosti keskustaa täplittäin peittävä savusumu. Tuo samainen juliste ja sen synnyttämä outo lumous palautui mieleeni Galleria Heinon näyttelyssä Miklos Gaálin valokuvaa Serpentine (2009) katsoessa.

Miklos Gaál (s. 1974) tunnetaan kuvista, jotka hyödyntävät pientä syvyysterävyyden aluetta ja saavat maailman näyttämään pienoismallilta, maagiselta lavasteelta. Galleria Heinon näyttelyssä esittäytyy paljon monipuolisempi Gaál. Näyttelyn nimi, Strange Fruits, synnyttää assosiaation Billie Holidayn kuuluisaksi tekemään Strange Fruit -kappaleeseen (1939). Holidayn laulamassa kappaleessa puista roikkuu ”outoja hedelmiä”, lynkattujen mustien miesten ruumiita. Gaálin näyttelyn tunnelmat ovat kaukana tästä surullisesta kappaleesta ja Yhdysvaltain etelävaltioiden lynkkauksista, mutta nimi saa ainakin minut katsojana varuilleen ja terästämään aisteja. Ja tämä lienee myös taiteilijan tarkoitus, ainakin hän kirjoittaa tiedotteessa:

”Valmius nähdä vierautta ja harvinaislaatuisuutta siinä, mikä ilmenee ympärillämme, voi saada meidät huomaamaan, miten kokemuksemme todellisuudesta rutiinimaisesti rakentuu sekä tunnistamaan millaisille sitoumuksille ajatus siitä perustuu.”

Avainteoksena näyttelyssä toimii Viewing an Apple Tree (2009). Valokuvasta ja taiteilijakirjasta muodostuva teoskokonaisuus on kuin oppitunti katsomista. Valokuvavedos kukkivasta omenapuusta on yhtäältä ripustettu eteemme ja toisaalta pilkottu palasiksi ja taiteiltu kirjaksi. Kummassa pääsemme lähemmäs puuta? Iso vedos kuvasta näyttää puusta ”koko kuvan”, me katsojina ikään kuin hallitsemme teosta. Toisaalta kirjan sivuja kääntäessä puun yksityiskohdat paljastuvat aukeama aukeamalta. Puu sulkee meidät sisäänsä ja näkemisestä tulee kertomus tai matka – hieman kuin kiinalaisessa maisemamaalausrullassa. Toisaalta läheltä katsottu kuva paljastaa myös rasteroidun pinnan, sen mistä kuva oikeastaan rakentuu.

Katsomisen harjoittelusta on kyse myös Soap-teoksessa (2008), joka kiusoittelee katsojaa. Yksinkertainen pieni arkinen aihe, saippuavedellä pyyhitty pöytä, näyttäytyy kuin ilmassa leijuvana pilvenä tai outona heijastuksena. Takahuoneen videoinstallaatio Clouds in My Pocket (2012) avaa unenomaisen näkymän. Yhdessä hetkessä pilvistä on erottavinaan kuvioita: aivan kuin tuossa olisi sormenjäljet. Huomaan myös ajattelevani Carly Simonin kappaletta You're so vain (1972). Turhamaiselle rakastajalle kirjoitetussa laulussa lauletaan: ”I had some dreams, they we're clouds in my coffee”. Ehkä jostain tällaisesta, unelmista, oudoista mittakaavan muutoksista ja väärinkäsityksistä, on kyse myös Gaálin teoksissa.

Samassa tilassa on esillä lintuperspektiivistä otettu kuva kaupungista. Juuri tämä Serpentine teos muistutti lapsuudesta tuttua julistetta, 1800-luvun grafiikkaa Lontoosta. Gaálin kuva on otettu paljon kauempaa, eikä siinä erotu horisonttia. Kaupunki on Pariisi, jonka läpi Seine mutkittelee käärmeen lailla.

Koko Länsimaisen maalaustaiteen historiaan on liitetty keskeisenä käänteenä lineaariperspektiivin kehittäminen. Tuon tekniikan hiominen on liittynyt myös navigointiin ja kartografian kehittymiseen: ympäröivä tila hahmotettiin homogeenisenä ja hallittavana, ja ajasta tuli lineaarista. Lineaariperspektiivin on sanottu muuttavan katsojan liikkumattomaksi silmäksi ja toisaalta tilaa hallitsevaksi subjektiksi. Tilan illuusion ja lineaariperspektiivin kimppuun on hyökätty jo useamman taiteilijapolven voimin. Gaálin lintuperspektiivistä ottama kuva on oudolla tapaa vanhanaikainen ja toisaalta tätä aikaa. Se muistuttaa yhtäältä ensimmäisistä yrityksistä lentää – ranskalaisinsinöörit kunnostautuivat tässä – ja toisaalta siitä, miten arkisesta kuvastosta nykyään on kyse. Tänä lentämisen ja googlemapsin aikana ei lintuperspektiivissä pitäisi olla mitään ihmeellistä.

Mutta ehkä kyse onkin yrityksestä ravistella tottumusta katsoa ylhäältä? Taiteilija ja teoreetikko Hito Steyerl on esittänyt, että omaa aikaamme on hallitsee vertikaalinen perspektiivi: erilaiset valvonnan ja tilan hallinnan teknologiat kuten 3D-mallintaminen, joka on monille tuttu pelimaailmoista. Todellisuudessa ylhäältä katsova hallitsee alamaista. Gaálin näyttely tuntuu kutsuvan vaihtamaan perspektiiviä. Suuri voi olla pientä ja pieni suurta, tuttu outoa ja toisin päin. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että lintuperspektiivin sijaan Lontooseen matkustavan kannattaa tarttua Lontoon A–Z-karttaan, jossa kaupunki kuvataan aukeama aukeamalta.


Linkit:
Galleria Heino: Miklos Gaál - Strange Fruits
Hito Steyerl: In Free Fall: A Thought Experiment on Vertical Perspective




Mustekala.info, Kritiikit, 10.12.2012
http://www.mustekala.info/node/3307